Franz Schubert – Die schöne Müllerin

FRANZ SCHUBERT (1797-1828)
Text WILHELM MÜLLER (1794-1827)
Arrangement for guitar by Patrik Kleemola

Markku Lautjärvi, tenor
Patrik Kleemola, guitar

Sinistä, valkoista ja vihreää
Kurkistuksia myllärin kauniin tytön maailmoihin
Franz Schubert (1797 – 1828) ehti lyhyen elämänsä aikana säveltää teosluetteloonsa noin 1 000 nimikettä. Unohtamatta hänen sinfonista tuotantoaan, kamari–, piano– ja kuoromusiikkiaan jne. hänen jälkimaineensa yhtenä oman aikansa merkittävimmistä säveltäjistä on kuitenkin ensisijaisesti hänen kuutisen sataa laulua käsittävän lied-tuotantonsa varassa. Niiden joukossa on kolme laulusarjaa, joista viimeinen, Schwanengesang (Joutsenlaulua) julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen. Se on kuitenkin vain sikermä jäämistöstä löytyneitä liedejä, joiden tarinoilla ei ole jäntevää sisällöllistä yhteyttä keskenään. Sen sijaan Winterreise ja nyt esillä oleva Die schöne Müllerin ovat dramaattisia kokonaisuuksia, surullisia kertomuksia nuoren umpirakastuneen miehen pettymyksistä ja vaelluksista puron varrella tai sitten talvisessa yössä.
Laulusarjan runot ovat kotoisin Wilhelm Müllerin kokoelmasta Gedichte aus den hinterlassenen Papieren eines reisenden Waldhornisten 1 (Runoja erään vaeltavan käyrätorvensoittajan jälkeenjääneistä papereista, osa 1). Runoilija Wilhelm Mülleristä ei Suomessa juuri muuta tiedetä, kuin että Schubert sävelsi kaksi suurta laulusarjaansa Winterreise ja Die schöne Müllerin juuri hänen teksteihinsä. Mutta hänen kotikaupunkinsa Dessau on pystyttänyt hänelle muistopatsaan ja osoitteessa http://www.lieder.net on rekisteröitynä satoja hänen runojaan ja ainakin tuhatkunta niiden pohjalta syntynyttä liediä käännöksineen kymmenille kielille.
Müller opiskeli filologiaa Berliinissä ja tutustui siellä aikansa runoilijakollegoihin. Hän toimi Dessaussa aluksi opettajana, sittemmin kirjastonhoitajana. Napoleonin sotiin hän osallistui Preussin armeijassa ja tuki lähinnä runojen voimalla Kreikan vapaustaistelua silloisia turkkilaisia miehittäjiä vastaan niin innokkaasti, että häntä kutsuttiin Griechen-Mülleriksi. Euroopan sivistyneistön sympatiat olivat vanhaan hellenistiseen traditioon pohjaten vahvasti kreikkalaisten puolella. Tämä oli Müllerin tuotannossa toiseksi tärkein viitekehys| tärkeinhän on romanttiseen, useimmiten toivottomaan rakkauteen kansanlaulunomaisine riimityksineen nojaava ajatusmaailma, joka on meillekin eräiltä osilta tuttu. Ja usein on tapana sanoa, että juuri tässä runoelmassa Wilhelm Müller on purkanut omia tuntojaan, kun hänen rakkautensa runoilija Luise Henseliä (1798–1876) kohtaan jäi vaille vastakaikua.
Alussa oli vuori, puro ja mylly sen varrella. Juuri samanlainen puro, joka on Schubertin kuuluisan Forelli-laulunkin näyttämönä, ja kaiken yllä liitelee haukka. Joka sen maiseman on nähnyt, ymmärtää entistä paremmin myllärin kauniiseen tyttöön toivottomasti rakastuneen vaeltavan kisällin kohtalon. Kilpakosija, vihreäpukuinen metsästäjä on juonen kannalta tarpeellinen sivuhenkilö| kisällimme tärkein kumppani on kuitenkin puro. Sen kanssa hän keskustelee ja sen tehtävänä on laulaa kehtolaulu taistelun tauottua. Siniset ovat myllärintytön silmät, sinisiä puron vartta koristavat lemmikit (saksaksi Vergissmeinnicht ≈| Ethän unohda minua)| vihreä puolestaan on metsän ja metsästäjän eli onnekkaan kilpakosijan, mutta myös päähenkilön luutun nauhan väri. Kisällin oma väri on valkoinen, ammatillisista syistä. Puron juoksu, myllyn jumpsutus, metsästystorven toitotus – musiikillisia ilmiöitä, joita teksti suorastaan tyrkyttää säveltäjän käyttöön. Ja käyttöähän niille löytyy.
Schubert on jonkin verran tiivistänyt Müllerin runoelmaa jättämällä pois perinteisen prologin ja epilogin, jossa runoilija omana itsenään kommentoi yleisölleen tapahtumia. Myös muutaman muiden henkilöiden varaan rakentuvan runon säveltäjä ohitti ja keskitti näin kaiken huomion päähenkilöön, hänen kokemaansa rakkauteen ja kaiken luhistumiseen| itse asiassa hyvin tavallinen teema noihin aikoihin. Kun Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset julkaistiin, oli seurauksena rakkaudessaan pettyneiden nuorukaisten itsemurha-aalto.
Oopperoissa on tapana jakaa yleisölle synopsis, tiivistelmä tarinan tapahtumista. Tällaista laulusarjaa pohdittaessa vastaava teksti lienee paras keino avata kosketuspinta siihen maailmaan, josta runot ja niiden mukana laulut kumpuavat. Vaeltavat kisällit ovat romantiikan runojen ja laulujen maailmassa tavallinen ihmislaji. Lemmentuskissaan he pyörivät ympäri varsinkin Mahlerin ja Schubertin liedien maailmaa. Tämän sarjan ensimmäinen laulu (1) valmistelee alkutilanteen. Kisällimme mieli palaa vaeltamaan| vesihän vaeltaa yötä päivää ja niin myös jatkuvasti pyörivät myllynkivet ja –rattaatkin. Niiden äänet muodostavat säestyksen rungon. Hän pyytää lähtöluvan mestarilta, jonka palveluksessa on ollut, saa sen| vaellus alkaa. Vastaan tulee uusi puro, (2) kevyt sekstolikuvio kuvaa solinaa tai sitten vedenhaltijain salaperäistä laulua. Ehkäpä tämän puron varrelta löytyy uusi mylly ja uusi elämä. Pian mylly pilkistääkin leppien välistä (3). On aika kiittää puroa (4)| mylly löytyy, mylly ja myllärin kaunis tyttö.
Elämä alkaa sujua (5). Laulaja toivoisi olevansa vahvempi ja tehokkaampi työssään – saavuttaakseen tytön suosion. Mestari on tyytyväinen ja tyttökin toivottaa hyvää yötä. Ja sitten heräävät kysymykset (6). Ei kukista eikä tähdistäkään ole apua, purolta on siis kysyttävä| ja koko maailma pyörii kahden sanan varassa, ne ovat kyllä ja ei. Monikin rakastunut haluaa kuuluttaa tunteensa koko maailman tietoon (7), piirtäminen, kuiskaaminen, laulaminen jne. ovat perinteisiä keinoja. Viestin kirjoittaminen kylvämällä krassinsiemeniä on uusi versio: ”Sydämeni on Sinun …”
Sankarimme ihailee ihania silmiä (8), jotka ovat lemmikinsinisiä (9) ja viettää suloisen hetken istumalla tytön kanssa puron rannalla (10) haaveissaan ja puhkeaa riemulauluun: (11) ”Se rakas myllärintyttö on minun !”
Kaikki tuntuu olevan hyvin, luuttukin saa levätä, kun laulajan sydän on liian täynnä (12). Toivon väri on vihreä, rakkauden sankarimme uskoo viheriöivän, ja tuon suloisen neidon hiuksia koristaa vihreä nauha (13), vaikka hänen rakkaansa onkin jauhon valkaisema. Mutta juuri silloin saavutaan tarinan ja musiikin vahvimpaan käännepisteeseen: kilpakosija astuu näyttämölle (14). Hän on vihreäpukuinen metsästäjä, joka luskuttavine koirineen tunkeutuu reviirille metsästystorvien toitotuksen ja hurjien staccatorytmien säestyksellä. Ei metsästäjällä ole repliikkejä, kisälliparka vain peloissaan ja raivoissaan yrittää puolustautua. Hän kääntyy taas ystävänsä puron puoleen (15) valittaen ja apua rukoillen. Mutta sille ilkeälle tytölle ei puro saa kertoa hänen epätoivostaan, vaan että hän veistelee kaikessa rauhassa lapsille ruokopillejä ja soittelee niillä mukavia lauluja.
Vihreä väri pyörii nuorukaisen tajunnassa kevyen haikeana mollina. Se on lempiväri (16), vaikka laulaja assosioikin sen itkuraitaan ja hautausmaan sypresseihin. Hän ei toivo haudalleen sen paremmin mustaa ristiä kuin kirjavia kukkiakaan| vihreää kaiken olla pitää, se on kultani lempiväri. Mutta yht’äkkiä se onkin ilkeä väri (17). Raikuvassa duurissa hän tahtois lähteä kauas pois, maailmalle ! Mutta kun siellä on niin paljon vihreää ! Kuihtuneiden kukkien kautta hän hyvästelee rakkautensa (18).
Lopulliset jäähyväiset elämälle (19) lauletaan myllärinkisällin ja puron duettona, toki yhden laulajan esittämänä. Sitten onkin jäljellä vain kehtolaulu (20), jonka puro laulaa väsyneelle vaeltajalle. Kaikki on nyt ohi, jäljelle jää vain lepoa ja rauhaa. Ja lohdullista on tietää, että ”taivas tuolla ylhäällä, miten avara se onkaan…”
Erkki Pullinen
Franz Schubert ja kitara

Wienissä 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä juuri kuudennen kielen vakiinnuttanut kitara eli kultakauttaan. Siitä oli tullut suorastaan porvariston muotisoitin ja kysyntä oli suurta helpohkolle kitaraohjelmistolle ja kitarasäesteisille lauluille. Nuottikustantamot julkaisivatkin usein lauluista pianosäestysten lisäksi samaan aikaan kitaraversiot, kuten myös Franz Schubertin kohdalla. Kitara oli muutenkin tuttu Schubertille ja hänen nuoruuden teoksensa Terzetto D80 (1813) on sävelletty kolmelle miesäänelle kitaran säestyksellä. Myös useita muita saman kokoonpanon teoksia esitettiin kitaraversioina säveltäjän elinaikana. Vuonna 1814 Schubert sovitti, ilmeisesti perhepiirin kamarimusisoinnin tarpeisiin, Wenzel Thomas Matiegkan Nocturnen huilulle, alttoviululle ja kitaralle op.21, johon hän lisäsi sellostemman ja teki muutamia muita muutoksia. Sovitus tunnetaan Schubertin teosluettelossa nimellä Quartetto D 96.
Schubertin nuottikustantajan Anton Diabellin sovituksena tunnetaan Original Tänze huilulle/viululle ja kitaralle, jotka ovat valikoima tansseja teoksesta Atzenbrugg Dances D. 365 (1819). Schubertin elinaikana julkaistiin parisenkymmentä säveltäjän laulua kitaraversioina, vaikka todennäköisesti varsinaisista sovituksista vastasi usein edellä mainittu ja kitaristinakin tunnettu Diabelli.
Schubertin ajan kitarasovitukset lauluista olivat osaaville amatöörisoittajille suunnattuja ja soittimelle luontevasti taipuvia. Die schöne Müllerin -kitarasovituksessani olen pyrkinyt mahdollisimman lähelle alkuperäistä pianotekstuuria, mikä tarkoittaa usein huippuvaativaa kitaratekstuuria. Soittoa yleensä helpottavat virityksen vaihdot olen pyrkinyt pitämään minimissä sujuvaa konserttiesitystä ajatellen. Kitarasovitukseni säilyttää alkuperäiset sävellajisuhteet, mikä onkin draaman kaaren kannalta elintärkeää. Tarinan pastoraaliseen miljööseen uskon kitaran soinnin sopivan luontevasti, seuraahan se luuttu nuoren myllärin vaellusta kuin mielenliikutuksiakin.
Patrik Kleemola

Blue, white and green
Glances into the world of the beautiful miller’s daughter

In the course of his short life, Franz Schubert (1797-1828) wrote approximately a thousand works. Not to forget his symphonies and the pieces he wrote for chamber ensembles, the piano and choirs to name but a few, Schubert’s reputation today rests most heavily on his Lied works, encompassing about 600 songs. Among these there are three song cycles, the final one of which, Schwanengesang, was published posthumously. However, it is merely rather a miscellany of Lieder discovered among the composer’s posthumous works, the stories of which do not appear to relate to each other in terms of contents. On the contrary, Winterreise and Die Schöne Müllerin, the song cycle we are focusing on here, are dramatic entities, sad stories of the disappointments of a young man who has fallen passionately in love and who wanders along a brook or in a winter’s night.
The poems in the song cycle are from Wilhelm Müller’s collection Gedichte aus den hinterlassenen Papieren eines reisenden Waldhornisten 1. Little is known about the poet Wilhelm Müller apart from the fact that Schubert wrote his two large song cycles Winterreise and Die Schöne Müllerin to his texts. However, Müller’s hometown Dessau has erected a statue in his memory, and at http://www.lieder.net you can find hundreds of his poems and approximately one thousand Lieder that were written to his texts translated into dozens of languages.
Müller studied philology in Berlin and became acquainted with his contemporary poets there. In Dessau he first worked as a teacher and then a librarian. He took part in the wars of Napoleon in the Prussian army and supported, mostly through his poetry, the Greek War of Independence against the Turkish invaders so fiercely that he was called Griechen-Müller at the time. The educated classes of Europe felt very sympathetic towards the Greeks since their own culture also rested upon the Hellenistic tradition. This was the second-most important frame of reference for the production of Müller, the most important being a Romantic manner of thinking that had at its centre the idea of unfulfilled love with its folk-song like rhymes. This is an idea that manifests itself somewhat frequently in the Romantic tradition. It is also often thought that through this collection of poems Wilhelm Müller has expressed his personal emotions as his love towards poet Luisa Hensel (1798-1876) remained unfulfilled.
In the beginning there was a mountain, a brook and a mill by its side. The brook is precisely like the one that served as a background for Schubert’s Lied Die Forelle, and above the brook a falcon soars. Anyone who has witnessed this scenery can better understand the fate of the wandering young miller so hopelessly in love with the beautiful miller’s daughter. The suitor, the hunter in his green outfit is a necessary minor character as for the plot| however, as far as the young miller is concerned, his most important companion is the brook. He talks with the brook, and after the battle for the beautiful miller’s daughter is over, the brook sings a lullaby to the young man. Blue is the colour of the miller’s daughter’s eyes, blue forget-me-nots grow along the side of the brook| and green, on the contrary, is the colour of the forest and the hunter, the lucky suitor, but also the colour of the protagonist’s lute strap. The colour of the young miller is white, due to his profession of course. The course of the brook, the rumble of the mill, the blare of the hunting horn – these are musical ideas that the text readily offers for the composer to use. And indeed they are used in the song cycle.
Schubert has slightly reduced Müller’s poetic work by emitting the traditional prologue and epilogue in which the poetic persona as the poet himself comments on the events to the audience. Müller also left out a few poems that centred around some other characters, and thus he focused all the attention on the protagonist, the love he experienced and the failure of it all| in fact, this is a theme very typical of the era. When Goethe’s The Sorrows of Young Werther was published, it was followed by a surge of suicides of young men who were disappointed in love.
The audience of an opera is typically given a synopsis of the events in the story. In a song cycle like Die Schöne Müllerin, a similar text probably serves as the best way to help the listener understand the world in which the poems and subsequently the songs were created. Wandering journeymen are common personae in the world of Romantic poetry and songs| agonised by love, they repeatedly appear in the Lieder of Mahler and Schubert. The first song (1) in this cycle sets the opening scene. The young miller yearns for wandering| water is constantly on the move, and so are the constantly turning millstones and wheels. Their sounds create a backdrop for the accompaniment. The young lad asks for permission to leave from the master-miller for whom he has been working, he is allowed to go and thus the wandering begins. He comes across another brook (2), a light sextuplet pattern might either describe the purl of the brook or the mysterious song of the water-sprite. Perhaps the boy will find a new mill and a new life along this brook. Soon he can see a new mill peeping through the alders (3). It is time to thank the brook (4)| a mill has been found, a mill and the miller’s beautiful daughter.
Things are looking up (5). The singer wishes he were stronger and more efficient at his work – to find favour with the girl. The master-miller is pleased, and the girl wishes him goodnight. And then questions arise (6). Neither the flowers nor the stars can help him, so he must ask the brook| and the entire world depends on just two words, they are yes and no. Many people who are in love want the whole world to know about their feelings (7)| drawing, whispering, singing etc. are typical ways of doing this. Writing a note by sowing cress seeds is perhaps a new approach: “Yours is my heart…”
Our protagonist admires beautiful eyes (8), blue as forget-me-nots (9) and spends a lovely moment sitting with the girl by the brook (10) in his dreams. He bursts into song of rejoicing (11): “That dear miller’s daughter is mine!”
Everything seems to be fine, even the singer’s lute gets to rest as his heart is so full (12). The colour of hope is green, our protagonist believes their love is flourishing, and the beautiful maiden’s hair is decorated by a green band (13) even though her loved one is white from all the flour. But this is precisely where we reach the most remarkable turning point in the story: the suitor enters the scene (14). He is a hunter in his green outfit who intrudes into the young miller’s turf with his loudly barking dogs, accompanied by a blare of hunting horns and wild staccatos. The hunter utters no lines, but the poor lad is trying to defend himself, frightened and enraged. Again he turns to his friend the brook (15), wailing and pleading for help. But the brook must not tell the mean girl about his despair| instead it should tell her that he is calmly carving reed pipes for children and playing pleasant tunes with them.
The colour green manifests itself in the consciousness of the young miller as a delicately plaintive minor. It is the young man’s favourite colour (16) even though the singer associates it with the weeping willow and cypresses that grow in the cemetery. He does not wish a black cross or colourful flowers to decorate his grave| all must be green, that is his loved one’s favourite colour. But suddenly green turns into a nasty colour (17). In a resounding major he hopes to leave as far as he can, out to the world! But alas, there are so many green things out there! Through withered flowers he bids farewell to his love (18).
A final farewell to life (19) is sung as a duet of the young miller and the brook, although there is only one singer present in the song. All that remains is a lullaby (20) the brook sings to the tired wanderer. Everything is now over, only rest and peace remain. And it is comforting to know that “The heaven above, how wide it is…”
Erkki Pullinen
Franz Schubert and the guitar

The first decades of 19th-century Vienna bore witness to the golden age of the guitar. The sixth string had just been added to the instrument, and it had begun to gain popularity. It had become a fashionable instrument among the bourgeoisie, and there was growing demand for relatively easy guitar works and songs accompanied by the guitar. Music publishing companies often published a guitar version of songs accompanied by the piano, and this was also the case with Schubert. Schubert was already familiar with the guitar, and his early work Terzetto D80 (1813) was written for three male voices with guitar accompaniment. Other works for the same ensemble were also performed in the composer’s lifetime. In 1814 Schubert arranged Wenzel Thomas Matiegka’s Nocturne for the flute, viola and guitar op. 21, in which he added a cello part and made a few other alterations as well. This he apparently did to serve the family’s need for chamber music. The arrangement is known as Quartetto D 96 in the catalogue of Schubert’s works.
Original Tänze for the flute/violin and guitar was arranged by Schubert’s publisher Anton Diabelli, and these are a selection dances from the work Atzenbrugg Dances D. 365 (1819). Twenty or so songs by Schubert were published as guitar versions in Schubert’s lifetime, although they are very likely to have been arranged by the above mentioned Diabelli, also known as a guitarist.
The guitar arrangements of songs that appeared at Schubert’s time were typically aimed at amateur musicians with moderate skills. In my arrangement of Die Schöne Müllerin, I have attempted to reproduce the original piano texture as faithfully as possible, which often means that the guitar texture becomes extremely demanding. Changes in tuning that often make playing easier have been kept at a minimum to serve the purposes of an effortless concert performance. The guitar arrangement is true to the original tonality, which is in fact vital to the dramatic development. I also believe the guitar suits the pastoral milieu of the work rather well, since the lute is also the young miller’s companion through the wandering and his emotions.

Patrik Kleemola
English translations by Anne Kleemola